Olipa kerran kaksi veljestä, molemmat yhtä rotevat, yhtä kauniit katsella ja elämässään yhtä hurskaat. He olivat rakastuneet samaan tyttöön, joka vain ei tiennyt kumman heistä valitsisi. Autuasta oli tytön ajatella päänsä painamista toisen tyyntä, leveätä maanviljelijän rintaa vasten, mutta yhtä ihanaa oli kuvitella toisen seuraamista tämän rohkeille seikkailuretkille. Eikä tyttö vain voinut mitenkään päättää. Mutta veljekset puolestaan rakastivat häntä yhtä palavasti kumpikin. Niin syttyi suuri sota.
Toinen veljeksistä ihastui sotasanoman kuultuansa, sillä hänen mielensä oli aina palanut urotöihin.
Mutta toisella oli lapsuudesta asti ollut sellainen luonnon vika, ettei hän kärsinyt nähdä verta. Hän ei saattanut elukkaa teurastaa, eipä olisi suotta tappanut hyttystäkään. Ja kun nyt vain ajattelikin näkevänsä veriin haavoittuneita ihmisiä, saati itse upottavansa rautapistimen pehmeään lihaan, niin olisi ennen vaikka elävältä hautautunut kuin rintamaan lähtenyt.
Ja tämän vastahakoisuuden nähtyään sanoi sotaan lähtevä:
— Jää sinä kotiin ja ota tyttö vaimoksesi, emmehän me molemmat kumminkaan voi häntä saada.
Ja läksi laulellen vainon maille ja sotaveikkojen parissa pian unohti kotisurunsa.
Mutta kun kotiin jäänyt katsahti tyttöönsä, oli tämä surullinen. Sillä eron hetkestä asti oli tytön sydän ollut lähteneeseen kiintynyt, eikä häntä enää yhtään viehättänyt kotiinjääneen turvallinen rauhallisuus ja leveä rinta.
Ja tämä itsekin tunsi joutuneensa ikäänkuin alakynteen veljensä rinnalla, sekä koetti puolestaan parantaa asiaa niin hyvin kuin taisi. Hän meni kyntämään.
Auran rautainen vetoruoti päättyy moniläpiseen laattaan vetorenkaan ylentämistä tai alentamista varten. Jos tämä alennetaan, kyntää aura matalaan; jos ylennetään, syöpyy se syvempään. Hän nosti tapin paria pykälää ylemmäs, missä ei näkynyt yhtään sen entisiä jälkiä, ja käänsi hevoset vaolle.
Mutta neitonen ei paljoakaan maanviljelyksestä ymmärtänyt ja vähän välitti oliko kynnös syvää vai matalaa, höyrysivätkö hevoset vai olivat höyryämättä. Hajamielisenä hän katseli kiitäviin pilviin ja ajatukset olivat kaukana, kaukana. Eikä mennyt pitkääkään aikaa ennenkuin häipyi koko seudulta — sen toisen veljen palaamista odottamaan.
Ja kyntäjä jäi yksin auroinensa.
Kädet vaipuivat raukeina auran kurjelta ja suuri suru alkoi runnella hänen sydäntänsä. Mieli musteni, kapinaan pyrki Luojaa vastaan, joka oli hänelle verta kammoovan sydämen antanut. Mitä hänen nyt oli tekeminen voittaakseen rakastetun puolelleen, vieläpä omissakin silmissä miehestä käydäkseen?
Eikö taivas itse ollut kieltänyt veritöitä? — hän ajatteli. — Eikö ollut käskenyt rakastamaan lähimmäistä ja kieltänyt tekemästä toiselle mitä ihminen ei itsellensä toivonut? Ja miksi ne sotaherrat eivät jo tulleet ottamaan häntä kiinni ja rangaistukseksi tottelemattomuudesta polttaneet häntä roviolla, jotta hän olisi osottanut voimaansa ja hymyillyt liekkien keskeltä? Sen sijaan he sanoivat: antaa hänen olla, hän on urhon mieltä vailla. Niinkuin varmaan tyttökin oli ajatellut. Ja nyt näytti päälliseksi taivaskin hänet jättäneen, koskapa pimitti hänen järkensä niin ettei osottanut hänelle mitään tietä.
Ja asiansa ymmärrykseen pääsemättä suuri mies jyskytti nyrkillä pääkalloansa kuin kolhiakseen sieltä esille selvää ihmisjärkeä. Kotkina ja haukkoina ja voimakkaina ilmapetoina huuhtoivat hänen kuumat ajatuksensa halki maiden ja taivaiden hakien sitä työtä, joka olisi voinut olla veljen työn veroinen ja kuitenkin veretön. Mutta hänen ajatuksensa eivät voineet mitään keksiä. Tulivat alas siipisatoina.
Mutta pelastuakseen järkeänsä kadottamasta ja jokeen hyppäämästä hän ei lopultakaan osannut muuta kuin vain jälleen käydä kyntämään. Raivopäissään hän nyt sentään asetti tapin ihan ylimpään läpeen ja lyyhistyen kumaraan, ruumiinsa painolla hevosia auttaen työnteli auraa yhä syvemmälle. Vetohihnat pingoittuivat, pullistuivat hevosten takareisien jänteet, selät alenivat, päät kaartuivat maata kohden. Kivet kiljuivat, teräs tulta iski, ryskyen katkeilivat auran tieltä piennar leppäin vankat juuret. Ja vaosta kiertyivät esille maan mustat mujut, jotka eivät ikinä ennen olleet päivän valoa nähneet, nousivat kosteasta pimeästään auringon paisteeseen jankon sitkeät savet, paneutuen rauhallisesti toinen toisensa viereen höyryämään ja lohkeilemaan.
Näin hän kynti päivän, kynti toisen, kynti kolmannen, ja yhä rajummin ponnisti voimiansa, niinkuin olisi pyrkinyt yhä syvemmälle omaan itseensä, niillä sanomattomilla ponnistuksillaan kitkeäkseen itsestään tuon kalvavan ala-arvoisuuden tunnon. Mutta se ei lähtenyt. Vieri viikkoja, se vain ei lähtenyt. Mitä syvemmäksi hän kynti, sitä selvemmäksi hänen sielunsa syvyyksissä erittyi sama kalvava sykkyrä.
Olisi kyntänyt enemmänkin, mutta pellot loppuivat. Silloin hän alkoi kaivaa ojia. Kaivoi ne koko lapionmitan syviksi, ja mitä oli vielä palamatonta lantaa kylän tunkioissa ajoi kaiken pelloille, hajoitti, äesti maahan ja alkoi kyntää vielä kertaalleen kaikki sarat.
Mutta mitään helpotusta hänen mielelleen ei vain lähtenyt. Eikä kaukaisimpanakaan aavistuksena hänelle ollut selvinnyt, mihin sankaritekoihin hänen olisi pitänyt ryhtyä.
Oli jo syksykin tullut, ja aamuisin maa oli joskus niin kovassa jäässä, että pinta kokkareina lohkeili auranterän edestä. Ja kun hän auraansa ravisteltuaan taas vain kohotti piiskansa pannakseen parin käyntiin, horjuivat hevoset ja olivat väsymyksestä kaatua. Hän antoi niiden seista ja retvahti vihdoin itsekin pellon pientareelle levähtämään.
Mutta silloin puhalsi syksyn kolea viima pohjoisesta, sivellen hänen ohimojansa ja jäähdytellen hiestyneitä selkälapoja. Ja kun hän siinä kotvan istuttuaan ja aina vain samaa mietittyään aikoi jälleen nousta kyntämään, oli ruumiissa sellainen raukeus, että hän tuskin pääsi pystyyn ja tuskin sai hevoset talliin. Ja kuume kaasi hänet kohta vuoteeseen.
Yöllä hän houraili ja luuli maanneensa jo toista vuorokautta. Kuvitteli hevosten nälissä ja janoissa kalvavan pilttuun tolppia, kun ei ollut apettajaa eikä juottajaa. Hän tahtoi nousta, mutta pyörtyi aina makuulle takaisin. Ja uneksi, että häntä itseänsä oli hoitavinaan valkopukuinen pitsimyssy sairaanhoitajatar, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen rakastettunsa — kaikessa suloudessaan ja ihanuudessaan. Tämäpä neiti se ei päästänytkään häntä nousemaan, vaan painoi aina alas, kiven kovaan kieltäen menemästä ulkosalle vilustumaan. Naisväki ei ymmärrä hevoshoitoa eikä käsitä, että mies, joka ei enää pysty sitä tekemään, on jo mennyttä kalua, sama vaikka kuolisi. Sentähden ei auttanut tässä muu kuin sysätä neiti syrjään ja nousta väkisin. Tyttö suuttui ja meni nyreissään ikkunalle, istuutuen selin häneen. Mutta hän heräsi valveille vasta ulos tultuaan, kun jäätävä tuuli lehahti ovessa vastaan. Ja ulos mennessään hän oli kovin hyvillään, ettei siis ollutkaan muuten kuin unissa rakastettunsa mieltä pahoittanut. Tallissa ei ollut hätääkään. Rauhallisesti hevoset rouskuttelivat pilttuissansa. Mutta pihalla pyrytteli pohjatuulen mukana hienon kirpelää lumenvitiä, ja hänen kuumeensa muuttui tallista palatessa kylmän puistatukseksi. Tupaan päästyänsä hän alkoi hakea lyhtyä mennäkseen halkoja pilkkomaan ja pannakseen uuniin lämmintä. Tuuli ulisi kaameasti piipussa. Lyhtyä ei pimeässä löytynyt. Ja niin vietteli raukea väsymys paiskautumaan jälleen vuoteeseen peitteen alta lämmintä hakien. Tupa jäi pimeäksi ja kylmäksi.
Ja hän vaipui sikeän sikeään uneen, josta ei herännyt ennenkuin kaikki oli lopussa, vaivat päättyneet, tilit ruumiin kanssa tehdyt ja ero elämästä tapahtunut.
Tätä viimeistä heräämistään hän oli oikeastaan ruvennut tekemään sen johdosta, että oli nukkuessa ollut kuulevinaan oudonlaista kopinaa, niinkuin jotakin puupalikkaa olisi jyskytelty maata vasten. Toisen kerran oli kuin jokin olisi äkkiä hurahtanut hänen luotaan liikkeelle. Joskus taas kuului niinkuin jokin olisi suhisten lentänyt hänen päänsä yllä. Mutta sitten herättyä hän oli täydellisessä hiljaisuudessa, vaivattomana, ja vapaana kaikesta ruumiinsa tuntemisesta.
Silloin hän kohta ymmärsi olleensa jo aikoja sitten kirkkomaahan haudattuna.
Ja hän kohta myös tiesi, että se suhina oli ollut kevättuulen, joka oli lehahtanut maanpinnan ylitse, ja että hurina oli ollut pyyparven, joka oli hänen hautansa päältä lentoon pyrähtänyt. Hän ei silmin nähnyt eikä korvin kuullut mitään, ja kuitenkin näki ja kuuli mitä ikinä tahtoi.
Mieluimmin hän olisi aluksi lähtenyt lentoon pyyparven mukana, riemuitakseen heidän kevätriemuansa. Nähdä kaiken maan allansa, niittyineen, päilyvine vesineen, kylineen, kaupunkineen, ja voida olla missä ikinä tahtoo, — onko mitään suurempaa onnea?
Mutta oli jotakin, mikä pidätti häntä aivan kohta lähtemästä. Tuo outo kopina näet, jonka hän muisti myös kuulleensa, sehän johtui siitä, että hänen veljensä, palattuaan jalkapuolena sodasta, harjoitteli kävelemistä oikeaan polveen kiinnitetyn puujalan avulla. Kovin kävi sääliksi tuo veli parka, ennen niin komea, niin reipas, liikkuvainen, nyt raajarikkona, kotinurkissa vain koluava. Ja niinkuin nyt kaikki oli näkyvää mihin ikinä vain katsoi, niin näkyivät veljen ajatukset hänelle yhtä selvään kuin näkyy aamun koitossa hämähäkinverkko, aidanseipäiden väliin kudottu. Veli ajatteli: "En ikinä, en ikinä voi jalattomana raajarikkona häntä vaimokseni saada. Elämäni on tähän päättynyt, kaikki toiveeni ovat sammuneet!"
Eihän tuollaista raukkaa mitenkään raskinut jättää, ja lentää pyyparven mukana, sillä tyttökin näytti todella päättäneen hylätä hänet. Kuljeskeli alakuloisena yksinäisiä metsäpolkuja tietämättä mitä tehdä mihin ryhtyä, sureskeli, istahteli mättäille itkemään. Tulipa kauan harhailtuansa kerran väsyneenä siihenkin paikkaan, missä oli katsellut sen vainajan kynnöstä, ja istahti pellonpientareelle itkemään. Ja nyt kun tytönkin ajatuksiin saattoi suoraan katsoa niinkuin lähteen pohjaan, ei ollut epäilemistäkään, ketä veljeksistä hän nyt oli ruvennut suremaan. Ja sentähden hienotuntoisuus esti vainajaa kauan katsomasta.
Silloin kulki siitä piennarpolkua myöten vanha vaimo, ja vainajan henki meni kohta vaimoon. Ja niinkuin ihmismieli joskus syyttä aiheetta läikähtää iloiseksi, niin katsahti vaimo kohta ilostuen sivulleen, huomasi tytön, pysähtyi ja sanoi: "Mitä sinä siinä turhia suret. Ja mistä sinä luulet tähän maailman aikaan parempaakaan miestä saavasi, kaikkihan ne ovat raajarikkoja, muutamissa kylissä ei ole ainoatakaan työhön pystyvää eloon jäänyt. Ja katsoppas heidän vaivaisia maitansa! Pellot kyntämättä, kylvämättä, köyhyyttä kaikkialla! Mutta oletko kuullut mitä vanhat ihmiset sanovat? Nämä tämän talon maat — he sanovat — ovat tulleet niin syvään kynnetyiksi, etteivät ainoastaan lapset vaan vieläpä lastenkin lapset voisivat siinä leipämurheista huolettomina elää ja ilakoida!" Nykäsi kylkeen ja meni menojaan.
Mutta vaimon sanoista kummallinen ajatus heräsi tytön mieleen: "Jos miehet ovatkin raajarikkoina, — ajatteli hän, — niin ehjiksihän sentään lapset ja lastenlapset syntyvät!"
Tyttö pyyhki kyyneleet silmistänsä ja alkoi jo vähän nähdä ympärillensä.
Ja tapahtui, että hän äkkiä rupesi ikäänkuin ymmärtämään maanviljelystä ja osasi aivan hyvin tehdä vertauksia huonosti ja hyvästi kynnettyjen peltojen välillä. Tuolla kaukana näkyivät harmaina ja hyljättyinä muun kylän sodan aikuiset kyntämättömät, kylvämättömät pellot. Mutta tässä, aivan hänen jalkainsa luota, alkoi vihanta kauramaa, sinnempänä oli ohraa, välillä musta kesanto, viimeisimpänä rukiin oras, niin helakasti vihertävä, ettei hän muistanut ennen milloinkaan nähneensä. Kohta se siitä vaalenee ja alkaa lainehtia. Ehkä on siinä jo ruiskukkiakin.
Mutta kesannolla oli lukemattomia kiuruja maata nyppimässä. Ja vainajan henki meni kiurujen rintaan, ja nämä kohosivat kohta korkeuksiin ja alkoivat visertää niin riemukkaasti, että tytön mieli kokonansa ilahtui. Hän nousi, meni taloon raajarikkoisen luo, otti häntä kaulasta, painoi päänsä hänen olkaansa vasten, ja vielä toisella kädellä hänen poskeansa silitellen sanoi: "En jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan!"
Ja kiurut visertelivät ja pääskyt syöksähtelivät ilmoissa, valkoisten kevätpilvien lentäissä kilpaa tuulen mukana, toinen toistaan ylempänä, sinitaivas ylimpänä.