Tuhansia, satoja tuhansia vuosia, kokonaisen iankaikkisuuden kylmän maan pimeissä onkaloissa maattuani he nostivat minut, kovan raudan, päivän lämpimään valoon. Minä en lämminnyt. Vuosituhansienko kostea koleus heidän lyhyinä päivinänsä lämpimäksi heltyisi? Ei. Kovuus ja tunteettomuus on ikuinen perintöosani. Heidän auringoistaan huolimatta se jää muuttumattomaksi luonnokseni.
Mutta he koettivat, kostoani pelkäämättä, nolata minut.
He viskasivat minut tulikuumaan pätsiin ja rautaista taipumattomuuttani ilkkuen sulattivat minut, mustan ja kylmän, valkeana hehkuvaksi velliksi, takoivat moukareillansa, löivät puristuksiin, venyttivät mielin määrin ja jäähdyttivät sitten kiskoiksi, joilla ristiin rastiin vyöttivät koko maapallon. Tai jäätyneitä meriä minun panssarillani puhkoivat. He viilasivat, porasivat, hioivat, kiillottivat minua, maan mustista mujuista nostettua, kunnes koneillansa ilmojen korkeuksissa pilviä piirtelivät.
Osa minusta kerrassaan joutui lyhyeksi putken tyngäksi valoisaan puodinikkunaan kaiken kansan nähtäväksi. Olin hiottu kuusisärmäiseksi, teräksen sinerväksi, kanssani mustan kiiluva koukkuvarsi, allani liipasin, ylläni tähtäin, sydämessäni kylmä lyijyluoti. Ja jos aurinko heijastelikin kiilto-osistani, se oli vain kylmää nauruani kaikille lämmitysyrityksille. Valojen sammuttua, kun puotineiti lämpimillä käsillään tuli minuun koskettaneeksi, hän kiljahti kylmyyttäni kuin käärmeen pistoa ja veti kätensä pois.
Eräänä päivänä minut otettiin paikaltani. Ensin ottivat yhdet kädet, kääntelivät ja näyttelivät minua joka puolelta. Sitten ottivat toiset kädet, jotka vapisivat minua tunnustellessaan, nostivat povelleen, ja hetken kuluttua pistivät minut — en tiedä minne. Jouduin jonnekin, jossa oli taas pilkkosen pimeää. Pilkkosen pimeää, mutta ei kylmää, kuten maan syvissä sorauumenissa. Ei soraista, ei kosteaa eikä kylmää, vaan hentomielisen pehmeää, kuivaa ja lämmintä.
Mistä tämä uusi lämmin syntyi, en voinut ymmärtää. Se ei ollut tulen lämmintä, jonka jo olin kokenut; ei se myöskään ollut auringon lämpöä, joka oli minua puodin ikkunassa turhaan hyväillyt. Tämä oli jotakin toista, omituista, tasaisen hautovaa, viehättävää, kiihoittavaa lämmintä.
Jokohan he panevat minut viimeiselle koetukselle, ajattelin minä ivallisesti, ollen varma, että lyhyessä ajassa jäähdytän kylmille sen ahtaan vaatekomeron, johon olin joutunut.
Mutta se ei onnistunut minulle.
Päinvastoin. Tässä hautovassa lämpimässä tunsin luonnollisen kylmyyteni auttamattomasti, aste asteelta minut jättävän.
Olinhan ilmeisesti joutunut uuden lämmönlähteen välittömään yhteyteen. Sillä tuossa vierelläni, ihan tuossa vain pehmeän vaatteen takana, kuulin pimeässä äänettömyydessä salaperäisen palkeen hiljaisen käynnin: tuk, tuk, tuk, tuk ... ihan-ihan lähelläni ja kuitenkin hiljaa kuin maan syvimmästä sydämestä tullen. Enkä ainoastaan kuullut, vaan tuntemalla tunsin, kuinka palje joka sykinnällään vuoroin paisahti ja vuoroin kouristui, paisahti ja kouristui, ja kuinka se, kylkeäni vasten painautuneena, sykkiessään sai minut osalliseksi tahtinsa poljentaan.
Olisipa se sykintä hetkeksikin tauonnut, minä olisin ehkä sen lumoista päässyt ja jälleen kylmyyteeni kohmettunut. Mutta sen taika oli sen aikuisuudessa. Se sykki lakkaamatta, yötä päivää, minkään vieraan voiman virittämättä, sykki ainaisesti, omasta salatusta voimastansa.
Missään maan onkaloissa en ollut vielä koskaan tätä ihmettä nähnyt.
Ja kiihtymykseni kasvaessa minut täytti ihmeellinen aavistus: Entäpä kun tämä pieni, sykkivä sykkyrä onkin sen voiman lähde, joka on minut maasta nostanut, joka on minua hehkuvissa ahjoissaan sulatellut, joka on minut kiskoiksi takonut ja niillä maapallon vyöttänyt, joka jäätyneet meret minulla puhkaisee ja pilvienkin korkeudet piirtelee! Yhtaikaa niin suuri, niin mahtava, ja samalla näin pieni, näin uskollinen, näin lämmin, näin tutunomainen, näin rakkauteen kiihoittava!
Tämä salaperäisyys se hullaannutti minut kokonaan. Mieleni valtasi outo intohimo, sanomaton vetovoima salaperäiseen vieruskumppaniini, tuohon niin läheltä tuntemaani ja kuitenkin niin kiihoittavan vieraaseen, suureen, mahtavaan.
Mikä tuntehikas, yhä kuumeneva kiihkeys jo virtasikaan koko olemuksessani, ylettyen sydämeni kylmimpään ytimeen, sen lyijyluotiin asti. Minäkö se olin, rauta, tunteettomuuden, jäykkyyden, kylmyyden ikuinen vertauskuva? Kaksi vastakohtaa rinnakkain, kaksi ikietäistä vastakohtaa, ja kuitenkin rinnakkain! Olimmehan kuin sylityksin, sanoinhan sykintäsi liikuttaneen minua, ja kuitenkin — se, että vaate erotti meidät, oli minusta samaa kuin olisivat äärettömyydet erottaneet. Kiihtyvälle intohimolleni ei mikään läheisyys voinut olla kyllin läheistä. Täytyi saada olla rakastetussa olennossa itsessään, tulla yhdeksi hänen kanssaan, muuttua samaksi, ihan samaksi, tunkeutua hänen sisimpään ytimeensä, keskelle kuuminta sydäntä... Olin kuin suunniltani, olin menettänyt kaiken tasapainoni, en tajunnut enää omaa itseäni...
Ja aivan kuin vastaukseksi hullaantuneelle kiihkolleni tunnen, että sykintäsi alkaa lisääntyä. Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Mikä onkaan mielessäsi, sinä elämän omavoimainen synnyttäjä? Mitä kallioperustuksia aikonetkaan puhkaista, mihin syvyyksiin tunkeutua? Mitä merien ulapoita mielitkään mitata, mitä uusia lennon linjoja pilviin piirustaa?
Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Ah, sinä hehkuun viettelevä elämä, sinä hulluksi tekevä, minä olen sinun, minä palvelen sinun aikomuksiasi, mitä ikinä aikonetkaan, palvelen venyväisyydelläni tai kovuudellani, palvelen kestävyydelläni, kimmoavaisuudellani, taipuvaisuudellani, taipumattomuudellani, kaikella mihin ikinä mielit minua käyttää, palvelen sinua, ainoata jumalaani, pyrkien sinuun kuin onneni mittaamattoman korkeaan huippuun.
Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Jumalani, rakastettuni, tässä olen minä, tee minulla mitä tahdot, ota minut, ota!
Ja sykintäsi kohottua melkein rajuun jyskyntään, juuri sinä hetkenä kun jo luulin vaatteen väliltämme repeytyvän, tai maan ja taivaan yhteen sortuvan, tai aurinkojen syöksyvän vastakkain, tunsin että minut temmaistaan jälleen päivän valoon. Samat vapisevat kädet, jotka olivat minut ottaneet, tunnustelevat minua, kääntelevät, ja nyt ... vapisten ... vapisten painavat liipasintani...
Pamaus... Tuli räiskähtää putkestani... Ja luoti lentää sydämestäni hänen sydämeensä... Tunnen kuuman veren pulpahtelevan huuhdellen lyijyistä kylmyyttäni. Menen tainnuksiin äärettömän tyydytyksen väreily koko olennossani...
Mutta sinun sykintäsi? Miksi se hiljenee? Tuk ... tuk ... tuk ... yhä hitaammin — yhä heikommin...
Kaikki pysähtyy...
Pari raukeavaa sykähdystä vielä, ja me hiljenemme ainiaaksi. Me kylmenemme ... me jäädymme ... painumme nurmen alle ... maan poveen ... takaisin soraiseen, kosteaan, kylmään pimeyteen...