Vaikka jo kymmenkunta vuotta on kulunut vanhan Sarénskan kuolemasta, ei hänen nimensä lakkaa herättämästä omituista inhimillisen lämmön, hyvyyden, lapsenmielen tuntua, joka viihdyttää kuin äidin helma.
Kuka Sarénska oli? Voineeko suurelle yleisölle esittää sen joutavampaa kysymystä!
Sarénska oli mäkitupalaisen leski, siis maailman vähäpätöisin ihminen. Sarénskaa ei monikaan huomannut hänen eläessään ja nyt kuoltua ani harva muistanee. Jos juuri erikoisesti pinnistää aivoja ja silmät ummessa koettaa hahmotella hänet esille, saattaa menneisyyden hämärästä astua arkaillen näkyviin hyväntahtoinen, hieman ontuva, tihrusilmä eukko. On tulemassa mökistään alamäkeen pitkin polkua, lipumassa naapuriin maidon hakuun, kädessä pieni lekkeri, joka hänen ontumisensa vuoksi heilahtelee ja hiukan vingahdellen kiiltelee ilta-auringon paisteessa.
Sarénskan puheista taas saattaa ennen muuta muistua mieleen kolme asiaa: hänen alituiset leinin valittelunsa, hänen arvelunsa mökkinsä katon rappeutumisesta ja yhtä usein lausumansa esitykset tilkitsemisen välttämättömyydestä. Joita puheita ei tietenkään kukaan koskaan kuunnellut. Ne tarttuivat itsestään korvaan vain usean toistamisen vuoksi. Niinkuin joskus ihmisen jo lähdettyä vasta ikäänkuin uudestaan kuulee mitä hän oli hokenut. Sarénskaakin vasta vainajana muistellessa tulee ajatelleeksi noiden kolmen asian keskinäistä yhteyttä eli huomanneeksi, että hänen jäseniään oli saattanut kolottaa juuri tilkitsemättömän ja vuotavan tuvan vuoksi.
Vielä voi muistaa hänen usein puhuneen kuolemasta, jota ei sanonut muun vuoksi kammoovansa kuin siksi että pelkäsi joutuvansa lähtöön yksinänsä, kenenkään olematta läsnä. Häntä vaivasi jokin kaatuvainen.
Niinhän oli sitten käynytkin. Koputettiin ovelle. Ei kuulu vastausta. Lukko murretaan. Sarénska makaa maassa halvauksen lyömänä. Kissa hyrrää. Jäähtynyt kahvipannu nojottaa nokisella pankolla.
Jokapäiväistä! Vähäpätöistä! Unhotuksen alaista!
Ja kuitenkin, jos ihmiset olisivat tietäneet, kuka se Sarénska oikeastaan oli, niin he olisivat aivan hätkähtäneet hämmästyksestä, tyypertyneet suunnattoman kunnioituksen tunteesta, arvonantavasti väistyneet hänen tieltään, kumartaneet häntä missä ikinä hän liikkui. He olisivat talkoolla rakentaneet hänelle tilavan, lämpimän asunnon, jossa katto ei vuoda ja vähimmätkin seinäraot ovat tyystin tilkityt. Kilvan he olisivat kaikkien kylmien varalle ajaneet halkopinoja hänen asuntonsa viereen. Ja jos leini ei olisi sittenkään ottanut parantuakseen, he olisivat etäisimmästä etelästä asti toimittaneet yrttejä hänen sääri poloistensa kääreiksi. He, umpi vieraat ihmiset, olisivat palvelleet häntä niinkuin hyvät lapset omaa äitiänsä, ja vielä enemmän: he olisivat jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä minkä hän heidän keskuudessansa vielä eli.
Kuka siis Sarénska oli?
Se voidaan nähdä tapahtumista hänen kuolemansa jälkeen.
Mitä Sarénskan ruumiiseen tulee, tapahtui näin:
Kun se oli laskettu hautaan, alkoi ruumis keväisten vesien ja lämpenevien maahöyryjen vaikutuksesta nopeasti lahota. Multa imi ahnaasti Sarénskan aivan kuiviin. Se nosti hänestä maanpinnalle ruohojen ruuaksi monta kallista kaasua, joista syntyi ihmeellisen mehukas vihannuus. Kilvan kurottivat puidenkin juuret haarojansa häneen käsiksi päästäkseen. Puut tahtoivat saada runkonsa vankemmiksi tuulia vastaan ja latvansa tuuheammiksi, joku kaipasi ehkä parannusta vammoillensa, ja siihen kaikkeen tarvitsi juurilleen mikä hiilihappoista ammonjakkia, mikä fosforihappoista kalkkia, mikä magnesiumifosfaattia, mikä fluorkalciumia, jokunen tarvitsi ehkä vain vähäsen sokuria. Ja kaikkea tätä oli Sarénskalla antaa! Kuka eläjistä olisi aavistanut köyhällä Sarénskalla olleen jaettavana oikealle ja vasemmalle näin komealta kalskahtavia aineksia!
Moisen kilpailun vallitessa ei ole kuitenkaan ihme, että pian ei ruumiista ollut mitään entistä jäljellä. Luittenkin jätteet lahosivat hauraiksi siruiksi. Ja kun vielä muurahaiset pääsivät tunkeutumaan sinne asti, missä Sarénska oli maannut, veivät ne viimeisetkin muruset hänestä.
Sanalla sanoen, Sarénskan kävi niinkuin käy vesipisaran, joka pilvistä putoaa mereen. Ollen aivan samaa ainetta kuin meri sen täytyy luonnon pakosta sulautua erottamattomasti yhteen meren kanssa. Vähäjärkiset ihmiset käyttävät tätä luonnonlakia todistaakseen, ettei koko pisaraa ole mereen putoamisen jälkeen enää ollenkaan olemassa. Eivätkö nuo vähäjärkiset siis ymmärrä, että vesi ei voi tehdä olemattomaksi vettä, vaan että päinvastoin meri voi äärettömillä vesillänsä vain lisätä pisaran vettä, joten pisaran olemus vain vaihtuu meren olemukseksi.
Vähäjärkiset sanovat vielä halveksuen: "Jokaiselle miljardeista tapahtuu sama, ei vain jollekin yhdelle!"
Mutta halventuuko joku pisara, joka muuttuu mereksi, siitä, että toisetkin pisarat muuttuvat samaksi mereksi? Ei, ystäväni, tämmöiset puheet eivät kelpaa. Te olette Sarénskan eläessä jo kylliksi koettaneet vähentää hänen arvoansa. Älkää nyt estäkö Sarénskan kasvua.
Niinkuin vesipisara tuli mereksi, niin Sarénskan ruumiista tuli maa. Sulauduttuaan yhdeksi maan kanssa Sarénskan ruumis muuttui koko maapalloksi, joka vapaana ja mitään tukea tarvitsematta ui sinisissä taivaissaan.
Mutta me Sarénskan vähäksyjät emme voi suostua siihen, että Sarénska elää ja tuomitsee meitä suuresta rakkaudettomuudestamme häntä kohtaan. "Maapallo on eloton, kuollut kappale, — me sanomme, — siis, vaikka Sarénska olisikin tullut yhdeksi koko maapallon kanssa, hän on kaikissa tapauksissa kuollut".
Niinkö, että Sarénskan ruumis osasi muuttua yhdeksi maapallon kanssa, mutta hänen elävä sielunsa ei osannutkaan löytää mitään elämää, jonka kanssa yhdeksi yhtyä?
Ihmeellistä! Kuollut ruumis löytää tiensä takaisin maan poveen, sulautuen jälleen yhdeksi synnyttäjänsä, maaemon kanssa. Mutta elävä sielu, suuren hetken tultua, sekö ei muka löytäisi takaisin alkuperäänsä, lähettäjäänsä? Eloton vapahtuu erillisyydestänsä ja yhtyy suurempaansa, mutta elollisin elollisista, elämän sisäisin ydin. Minä, menehtyisin erillisyyteeni, löytämättä vapahduksen valoa!
Paitsi maata, eikö ole vielä taivas? Eikö voi yhdeksi sulautua myöskin taivaitten kanssa? Ummistakaa silmänne ja katsokaa suoraan itseenne. Joskus sanotte minuksi intohimojanne, vihaanne, valtaan ja herruuteen pyrkimistänne. Tahdotte olla erilainen kuin kaikki muut, mahtavampi, komeampi, vallakkaampi, ja te ruhjotte maahan jokaisen, joka uskaltaa tiellenne astua. Yhdeksi muiden kanssa sulautumisen ajatus ei anna teille mitään elämänhalua ja te ette ole tietävinännekään että itsessänne on jotakin, mikä on kaikille yhteistä, niin ylhäiselle kuin alhaisellekin, niin lapselle kuin aikuisellekin. Kun se on näin yhteistä kaikille, ette voi saada siitä mitään erikoisloistetta yksin itsellenne, ja halveksitte senvuoksi koko sitä puolta itsessänne. Niinä hetkinä, jolloin nuo intohimonne eivät vaivaa teitä, jolloin ette ajattele oman erikoistahtonne toteuttamista, ette toisten kukistamista, ette maailman valloittamista, omituinen lapsenmieli tietämättänne leviää teihin niinkuin vesi niityille padon auettua. Unohtaen aikeenne ja arvonne ja maineenne te tahdotte pelkkää hyvää, te rakastatte kaikkia ja suotte onnea koko maailmalle. Silloin — tietämättänne — olette se kuolematon Minä, joka olen kaikessa mikä elää, jota paitsi ei mitään elämää olisikaan.
"Mutta tämähän on jo Jumalan minä eikä ihmisten", sanotte.
Aivan oikein, tämä on se sininen taivas, joka hellästi suojaten ympäröi maata, ja jonka henki ylettyy kaikkialle, tämä on se elämän valtameri, jonka kanssa Sarénskan sielu on sulautunut yhdeksi. Siksipä onkin sanottu, että jos olisitte tietäneet kuka se vanha Sarénska oikeastaan oli ja miksi hän oli tuleva, niin olisitte kunnioittaen kumartaneet häntä, olisitte talkoolla panneet hänelle uuden pärekaton ja tilkinneet visusti hänen asuntonsa. Unohtaen omat pyyteenne olisitte palvelleet häntä niinkuin lapset äitiänsä, olisitte jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä minkä hän keskuudessanne vielä eli.