Elipä muinaisina aikoina kaukana Egyptin erämaassa buddalainen erakko, ja hänen oli joskus käytävä Aleksandrian suuressa kaupungissa niitä sairaitansa lohduttelemassa, jotka eivät voineet hänen luoksensa erämaahan tulla. Silloin hän, kaupungin hälinässä kulkiessaan ja päästäkseen kuulemasta sen vietteleviä ääniä, laulunloilotuksia ja tanssin säveliä, tukki korvansa tappuroilla. Hän myös ummisti suunsa kaiken herkullisen ravinnon tarjouksilta, jopa painoi silmäluomensa alas ollakseen himoitsematta meloneja, ananasseja ja harvinaisia viinirypäleitä, jotka houkuttelevina pullistuivat kauppiaiden koreista, roikkuen yli reunain. Ja hän työnsi pumpulia sieraimiinsa, kun oli kulkeminen ravintolain ohitse rasvaisten liharuokain höyryssä, tai milloin tunsi ilmassa katunaisten tekotuoksuja. Mutta jos joku sulotar ohimennäkseen lähestyi häntä, kiristyivät erakon ummistuneet silmäluomet yhteen mykkyrään kulmakarvain kanssa, ja oli vain ryppyistä nahkaa, silmiä ei ollenkaan.
Kaupunkilaiset nauroivat häntä ja katupojat matkien kulkivat hänen kintereillään, tappurapumpulit muka korvissa, ilvehtien ja pilkkasanoja huudellen.
Mutta tuskaiset, vaivaiset, maailman murjomat, jotka vain kynnelle kykenivät, hiipivät salaa hänen luoksensa erämaahan, taivaista lohdutusta kuullakseen hänen huuliltaan. Ja siellä ei hänen korvansa ollut tukittu, vaan auki valituksille, hänen silmänsä eivät olleet ummessa, vaan katsoivat kirkkaasti ihmismielen syvyyksiin, ja hänen suunsa osasi ihmisten kanssa sekä nauraa että itkeä, jopa maistella toisinaan melonejakin tai mitä muuta vaeltajat hänelle kulloinkin kantoivat.
Niinpä kerran taas kaupungille mennessään, varhaisena aamuna, kreikkalaisen ylimystön vielä nukkuessa meluisan Apollojuhlansa jälkeen, hän oli juuri tulemassa tulliportin luona olevan ulkoravintolan ohi, jota he sanoivat Jumalatarten Kylpyläksi. Se oli kallioluolaan rakennettu ja sen kaareutuva holviaukko oli riippuvissa viinilehväin köynnöksissä. Sammaltuneita kääpiökuusen ja karahkatammen juuria kiemurteli louhikkoseinän rakosissa, mutta edustalla oli taivasalla sileä tekotanner hiottuja kivilaattoja, jonka äärillä, lehmusten varjostossa, jumal-impiä marmorista. — Silloin tulvahti luolan pimeästä aukosta, soitellen ja meluten, joukko nuoria öitsijoitä, kukkasseppeleet päässä, kaulatuksin juopuneiden naistensa kanssa.
Erakko loi silmänsä alas maahan, ja kitarankielten sätkytyksen vuoksi otti taskustansa tappuratukot korviin.
Mutta nousevan päivän punertaessa, kirkkaan aamukasteen tippuessa köynnösten lehdiltä, lehmusten tuoksuessa, jatkuvan mellastamisen halu virkosi öitsijöissä. Vallattomina he ottivat erakon kiinni ja väkisin taluttivat tantereelle. Ja he huusivat luolaan:
— Fryyne, Fryyne, tule jo! Sinä et sano vielä milloinkaan nähneesi miestä, joka olisi voinut suloasi vastustaa, mutta täällä on yksi, joka ei sinullekaan silmiänsä avaa, joka ei tahdo kuulla mesiääntäsi ja on ihosi ihanilta tuoksuilta kaikki aistimensa sulkenut.
Silloin Fryyne, hetääreistä ihanin, valkoiseen vaippaan kääriyneenä, tuli ulos luolan suulle ja leikkiin valmiina käski ottaa tappurat erakon korvista ja sieraimista.
He tekivät niin.
Ja Fryyne antoi vaippansa solua maahan.
Mutta erakon silmät pysyivät ummistuneina.
Fryyne naurahti. Hän helisti helojansa, jotka olivat hänen ranteisiinsa ja jalkanilkkoihinsa kiinnitetyt. Ja kohta soittajat istuivat maahan puolipiiriin hänen ympärillensä. Ja erakon korvissa alkoivat öitsijäin huilut soida, kitarankielet laulaa, ja sormikalistinten näppäillessä tanssin sykähtävää poljentoa alaston jalka kevyesti lipsahteli hiotuilla kivilaatoilla.
Mutta erakon ajatukset menivät ajastaikojen taakse. Hänen ummistuneiden silmäinsä yössä syttyivät palamaan taivaan kynttilät, joita tähtitarhain tuhannet haltijahenget kannattelivat, toisten soitellessa ylistys- ja riemusäveliä Budda jumalan syntymisen johdosta. Ja nuori, kuninkaallinen äiti ilmestyi keskeltä taivasta, kuulakkaiden höyhenpilvien sisästä, rinnat paljaina, sillä hän oli juuri päässyt imettämästä jumalan poikaa. Silloin koko taivas helisi riemusta ja täynnä pyhää ihastusta erakko huusi suurella äänellä:
— Oi pyhä äiti, ihanaa on lapsen sinun rintojasi imeä, mutta vielä ihanampi on rikollisen miehen sinun viattomilta huuliltasi armoa kuulla!
Nämät ihmeelliset, naisen äidillisyyttä jumaloivat sanat satuttivat Fryyneä, sillä ne häpäisivät hänen aiheetonta alastomuuttansa, ja äimistyneenä hän hetkeksi pysähtyi. Mutta öitsijäin nauru ja mahdollisen tappion häpeä yllyttivät hänet vielä intohimoisempaan tanssiin. Ja hypellessään hän lähestymistään lähestyi erakkoa, kieputteli tuoksuavia huntujansa hänen päänsä ympärillä, sieppasi vihdoin maljan kuohuvaa viiniä ja koko ruumiillaan painautuen häntä vastaan nosti viinin hänen suullensa, kiehtovalla äänellään hänen korvaansa puhuen: — "Juo!"
Ja hänen äänensä oli suloinen kuin vuodatettu öljy.
Soitto vaikeni. Jännittyneinä, polvillansa nelinryömin soittajat lähestyivät, nähdäksensä kumpi voittaa.
Mutta erakon huulet pysyivät ummistuneina, ja Fryynen kallistaessa pikaria hänen siitä juodakseen, vuoti viinin punainen mehu miehen leualle ja maahan.
Nyt eivät öitsijät enää voineet himojansa hillitä, vaan kilpaillen ryntäsivät Fryynen käsiä ja jalkoja suutelemaan, ja yksi heistä huusi erakolle:
— Ellet ihanaa Fryyneä nähdäksesi ole tahtonut silmiäsi avata, älkööt ne ikinä enää mitään muutakaan nähkö!
Ja temmaten tupesta tikarinsa hän aikoi iskeä erakolta silmät puhki.
Mutta Fryyne sai inhon rakastajiinsa. Suojellen erakkoa hän raivokkaana työnsi heidät syrjään ja huusi:
— Ei pojat, säästäkää hänen silmänsä, tämä mies miellyttää minua paremmin kuin yksikään teistä, ja niinkauan kuin hänen kätensä eivät ojennu minua ottaaksensa, älköön teistäkään kukaan ikinä minuun koskeko!
Näin sanottuaan Fryyne kääriytyi vaippaansa, hunnutti kasvonsa ja pakeni heidän seurastaan.
Senjälkeen eräänä päivänä paimenet näkivät mustiin puetun naisen vaeltavan kaupungista erämaan hietikoille ja edetessään pienenemistään pienenevän, kunnes oli kadonnut näkymättömiin.
Mutta erämaassa oli erakolla tapana istua keitaan palmujen alla opettamassa uskolaisiansa, jotka istuivat piirissä hänen edessään maassa, jalat ristikkäin, selkä suorana, hartioilla valkoiset mekot, valkoinen vyö kallon ympäri käärittynä, tarkasti kuunnellen ja mieleensä painaen hänen selostuksiansa Nirvanan ihanasta olotilasta, jonka saavutettuansa ihminen vihdoin pääsee lihan himoista, vallan ja rikkauden pyyteistä kaikkien ajatustensa herraksi. Ja taaempana seisoi vaivaisten ja katuvaisten joukko esille pääsyä odotellen, että pyhä erakkoprofeetta, oppilaansa päästettyään, panisi kätensä heidän päällensä ja vapauttaisi keitä ruumiillisista vaivoista, keitä henkisen tilan ahdingoista.
Ja tapahtui, että näiden katuvien joukkoon oli ilmestynyt mustiin hunnutettu nainen, joka vuoronsa tultua nöyrästi lähestyi erakkoa ja syvään häntä kumarrettuaan paljasti kasvonsa.
Miehet joka suunnalta kurottautuivat esille tuon naisen häikäisevää ihanuutta nähdäksensä likempää.
Mutta erakko sanoi ankaralla äänellä:
— Kuka olet, nainen, ja mitä sinulta on kaupungissasi puuttunut, jota olet tullut erämaasta hakemaan? Mene pois minun kasvojeni edestä!
Silloin Fryyne kävi polvillensa ja kumartaen otsansa maahan sanoi:
— Sinua olen tullut palvelemaan, pyhä mies. Älä aja minua luotasi, vaan laske siunaava kätesi minun päälaelleni, että tulisin ansiokkaaksi sinun väsyneitä jalkojasi pesemään ja sinun kituvaista ruumistasi öljyillä voitelemaan.
Ja erakko ajatteli: missä olenkaan tämän äänen ennen kuullut?
Ja suuri vavistus tuli erakon kaikkiin jäseniin, sillä tästä äänestä, joka oli suloinen kuin vuodatettu öljy, hän tunsi naisen Fryyneksi, ja kun Fryynen kumartaessa vaipan rintauurros höltyi alas, ei hän ollut edes Buddan äidilläkään nähnyt mitään ihanampaa.
Erakon pää vaipui raukeasti taaksepäin. Kasvot taivasta kohden hän hiljaa ummisti silmänsä ja huoattuaan sanoi vaivoin kuuluvasti:
— En kaipaa palvelijaa, joka itse olen kaikkien palvelija.
Mutta miesten joukossa nousi nurina näiden sanojen johdosta, ja he puhuivat keskenään: sopineeko pyhän miehen ajaa luotaan katuvaista?
Ja koko seurakunta vaatimalla vaati Fryynen jäämistä.
Kunnes erimielisyyden ja pahennuksen välttämiseksi erakko vihdoin salli Fryynen jäädä koetteeksi keitaalle, itse puolestansa vain kaikin voimin koettaen karttaa Fryynen näkemistä, jopa ajattelemistakin. Mutta silmänsä jos voikin sulkea, korvansa ja nenänsä jos voikin tappuroilla tukkoa, aivoihinsa ei voi sentään saada tappuroita. Pian Fryyne osasi tekeytyä kaikille tarpeelliseksi. Hän kulki keitaalla kaikissa ovissa, tuli ja meni mielin määrin, ja kun yöllä ei enää kulkenut, kulki sentäänkin erakon ajatuksissa, ja kaikki hunnut vaipuivat maahan, kaikki soljet irtautuivat, kaikki vaipat aukesivat, Fryynen alastonna astuskellessa niille niityille, joita hurskaus oli luonut, noustessa pyhyyden vuorille vapaasti kuin sumupilven hajottua valkoinen karitsalauma nousee tuoreelle nurmelle.
Ja herättyänsä erakko ajatteli: jos toimittaisin Fryynen takaisin kaupunkiin, eikö se synti painaisi toki vain hiekkamurusena pahennuksen rinnalla, minkä minulle tuottaa Fryynen näkeminen?
Ja niinpä erakko, Fryynen koetusajan kuluttua, päätti toimittaa hänet takaisin kaupunkiin, ja ilmoitti päätöksensä miehille.
Mutta miehet sanoivat:
— Jos sinä Fryynen ajat luotasi, aja sitten meidät ensin, sillä tämä Fryyne ei ole suinkaan meitä huonompi hurskauden harjoituksissa.
Ja koko seurakunta huusi: jos Fryyne menee, me menemme kaikki!
Silloin erakko, päästäksensä Fryyneä joka päivä näkemästä, päätti rakennuttaa hänelle korkean majan erillensä muusta keitaasta ja osoitti miehille vuoren, jolle maja oli pystytettävä, mutta itse ei mennyt asumusta katsomaan, eikä edes sen valmistuttua käynyt sitä suitsutuksilla ja pyhien vesien priiskoituksilla siunaamassa.
Kului aikaa puoli vuotta. Jo tulee Fryyne alas vuorelta erakon luo, valittaen ja näin sanoen:
— Sinä olet minulle majan rakennuttanut ja hyvä on minun vuorella kilejä paimentaa, mutta öisin kuulen hiipiviä askeleita asumukseni ympärillä ja sydämeni on täynnä pelkoa miesten himon tähden, sillä päivällä he laaksossa rukoilevat sinun armoasi, mutta yöllä he nousevat vuorelle minun armoani rukoilemaan.
Erakko käski Fryynen mennä takaisin vuorelle, mutta miesten hän käski rakentaa korkea kivipatsas kivenheittämän päähän majasta, ja kutsuttuaan puheillensa uskollisimman miehistänsä, joka oli taitava jousen käyttäjä, antoi hänelle tikapuut, näin sanoen:
— Sinun on kiivettävä patsaan päähän ja sieltä ammuttava jokainen, joka öiseen aikaan Fryynen majaa lähestyy.
Ja nyt ei erakko luullut tarvitsevansa sen koommin enää Fryyneä puhutella. Sillä Fryynen ääni vietteli häntä vielä enemmän kuin näkö.
Mutta aamulla Fryyne tuli jälleen laaksoon ja kumarrettuaan erakolle, sanoi:
— Sinun miehesi osaa tikapuita käyttää yhtä ovelasti kaikkialla, sillä viime yönä, kuun paistaessa ikkunaristikkoni takaa, näin hänen päänsä varjon permannolla.
Silloin erakko näytti Fryynelle toisen miehen, joka oli saanut myrkyllistä nokea silmiinsä ja kadottanut näkönsä. Ja erakko sanoi:
— Tämän sokean miehen lähetän yöksi majasi eteen, sillä hän on tarkkakuuloinen kuin metsäkauris ja hän on sekä oveasi että ikkunatasi vartioiva.
Mutta Fryyne katsahti mieheen ja sanoi:
— Hän tietää majani katolla vielä nokisen savuluukunkin, jota en ole ylettynyt yöksi sulkemaan.
Ja erakko kutsui luoksensa taitavan keihästäjän, joka tultuansa tervehti heitä vasemmalla kädellä, pitäen oikeaa kättänsä vaipan alla.
— Tämä uskollinen mies — sanoi erakko — lävistäköön keihäällänsä jokaisen, joka yöllä kolkuttaa ovellesi, tai kurkottaa ikkunaasi, tai kiipeää majasi katolle savuaukkoa mittaamaan.
Mutta Fryyne näytti erakolle sormuksen, sanoen:
— Voineeko mies vasemmalla kädellä keihästä käyttää, sillä minä hyppäsin eräänä yönä vuoteeltani permannon luukulle, kun luulin kellarista rotan nousevan, mutta rotalla oli tämä sormus kaulassansa. Epäluotettavat ovat kaikki sinun miehesi ja sopineeko pyhän lähettääkään uskollisiansa näin koville koetuksille? Mutta jos itse nousisit vuorelle, ei sinun tarvitsisi patsaan päässä vahtia, vaan antaisin sinulle vaikka oman vuoteeni ja itse nukkuisin nurkassa.
Erakko kauhistuen perääntyi ja sanaakaan suustansa saamatta vain käsin torjui Fryynen pöyristyttäviä ehdotuksia.
Mutta Fryyne lankesi polvilleen ja molemmat kätensä häntä kohden ojentaen rukoili:
— Jos vain yhdeksikin yöksi tulisit luokseni, pyhittyisi vuoreni ja majani ja vuoteeni, sillä he pitävät pyhänä sen maan, jolle jalkasi astuu, ja pyhänä vuoteen aluksen, jolle sinä pääsi kallistat, eikä kukaan enää ikinä uskaltaisi untani häiritä. Oi sinä kaikkien palvelija, miksi minua et tahdo palvella, vaan jätät turvattomaksi yökulkijain käsiin! Katso, päivä on jo lännen puolella ja minä palaan itkien majalleni.
Ja sydämen säälin repimänä, mutta päätänsä kovin pudistellen erakko meni uskollistensa luo ja kerrottuaan heille Fryynen mahdottoman vaatimuksen käski heidän valita itse keskuudestansa mies, joka ottaisi noustakseen patsaalle vahtimaan. Mutta yöksi olisivat tikapuut tuotavat laaksoon ja vasta aamuisin mies päästettävä patsaalta.
Miehet vetäytyivät syrjemmäksi arkaluontoista vaalia keskuudessansa toimittamaan, mutta eivät voineet päästä mihinkään päätökseen. Ja kauan neuvoteltuansa he vihdoin tulivat erakolle sanomaan:
— Ellet sinä voi Fryynen pyyntöä täyttää, emme sinua enää uskokaan pyhäksi, sillä ihmiselle se tosin olisi mahdotonta, mutta pyhälle on kaikki mahdollista.
Nämä sanat kuultuansa erakko painui vain yhä syvemmäksi laaksoon, ja löydettyänsä vanhan roviopaikan hän heittäysi siihen suullensa ja tahri itseänsä tuhkaan ja ripotteli sitä päähänsä ja vaikerteli haikeasti, näin sanoen:
— Oi, miksi, miksi ihmiset vaativat pyhiltänsä enemmän kuin pyhät itse! Oi Fryyne, Fryyne, kuinka voipi se mies, joka on Buddan unohtanut, puhdistaa sielusi Buddan temppeliksi! Oi uskolliset mieheni, kuinka johdan teidät ajatusten herruuteen ja kuinka himonne sammutan, kun omat ajatukseni tulessa palavat!
Ja auringon jo laskiessa erakko näki mielessään keitaansa kukistumisen, sen saman keitaan, jonka ympärille hän oli ikänsä kaiken unelmoinut kerran pyhän kaupungin syntyvän, jonka vuorelle ajatellut pyhän luostarin kelloineen ja kultakupuineen ja jota kohden haaveillut karavaanijoukkojen vaeltavan. Ja tämän hävityksen järkyttävä näky tärisytti niin perin juurin hänen olentoansa, että hän ponnahti pystyyn, karisti tuhkan päältänsä, pesi ja suki itsensä, kääri valkoisen turbaanin päänsä ympäri, otti hartioilleen maahan ylettyvän valkoisen kauhtanan ja mitään enempää ajattelematta painalsi ylämäkeen.
Ja hänen noustessansa hulmuavin liepein vuorelle, kiitollinen seurakunta soitti vaskisia kelloja ja miehet makasivat kasvoillansa vuoren juurella hänen sielunsa puolesta rukoillen. Tätä he tekivät koko yön.
Yötä seuraavan aamun valjetessa, kun majassa ei vielä mikään liikahtanut, valkoinen kililauma portin ääressä jo odotteli myöhästyvää emäntäänsä, laitumelle päästäkseen. Fryyne vain nukkui, autuas tyydytyksen hymy huulillaan, lammasten määkynätä kuulematta. Vaan kun ovi vihdoin paiskautui auki, säikähtivät kilit pahasti ja juoksivat hajallensa, sillä majasta tuli mies, jota ne eivät vielä milloinkaan olleet vuorella nähneet. Ja taaempana jälleen laumaan kokoonnuttuansa ne yhdestä silmää uteliaasti katsoivat miestä. Mutta mies ei tehnyt kileille pahaa. Hän vain rupesi nopeasti risuja kokoomaan, ja sylillisen niitä koottuansa vei ne patsaan juurelle. Sen tehtyään hän asetti tikapuut nojalleen pylvästä vastaan risujen päälle, sytytti risut palamaan ja kiipesi patsaan päähän. Kun tikapuut olivat palaneet poroksi, kääri hän valkoisen turbaanin päänsä ympäriltä, riisui vaatteensa ja heitti nekin alas rovioon. Sitten asettui polvilleen ja jäi liikkumattomaksi jalkainsa päälle istumaan.
Ja kansa riensi joka suunnalta tätä ihmettä katsomaan. Ja he puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut mitään, istui vain kädet ristissä, katse kohden taivasta, niinkuin armoa rukoilevainen.
Ja he kutsuivat Fryynen esille ja kysyivät:
— Miten tämä on tapahtunut?
Mutta Fryyne peitti kasvonsa ja vastasi:
— En tiedä, milloin pyhä mies on luotani lähtenyt, sillä minä nukuin sikeästi.
Ja he suuresti ihmettelivät tätä tapausta.
Ja muutaman päivän kuluttua joku heistä sanoi: hän on varmaan pyhimys, mutta voihan pyhimyskin olla sekä janoinen että nälkäinen. Ja he panivat kastetun sienen riu'un päähän ja nostivat hänen huulillensa. Mutta erakko hiukan vain imaisi, ja ruokaa ei ollenkaan ottanut suuhunsa.
Ja päiväinen paahtoi hänen selkänsä ruvelle, ja tulivat rankkasateet ja liuottivat verille, ja taas aurinko kärvensi ruvelle.
Kunnes hän eräänä aamuna tipahti hengetönnä patsaalta alas maahan.
Ja miehet kaivoivat hänelle haudan patsaan alle, sanoen keskenään:
— Hän antoi henkensä opettaakseen meille millä uskollisuudella meidän on tämän naisen viattomuutta varjeltava.
Ja juhlamenoin he pyhittivät haudan patsainensa.
Ja Fryynen he myöskin pyhittivät.
He suurensivat vuorimajaa, rakensivat lisäkammioita ja rukoushuoneita, ja piirittivät kivimuureilla, luostariksi pyhiä naisia varten, mutta Fryynen he asettivat näiden naisten päälliköksi. Vielä he rakensivat luostarimuurien ulkopuolelle kultaisen aidan pyhän patsaan ympärille ja nupittivat aidan ristikot timanteilla, jotka he olivat löytäneet tuhkasta ja uskoneet profeettansa kyyneleiksi. Mutta aitauksen portinavaimen he jättivät Fryynen haltuun, että hän päästäisi pyhälle haudalle kenen katsoi siihen ansiolliseksi.
Ja keitaan maine levisi valtakunnasta valtakuntaan, ja vaeltajia tuli maan kaukaisimmista ääristä luostaria ja pyhää pylvästä katsomaan, sillä puhe kävi semmoinen, että jolla oli taskussansa murunenkin patsaasta rapaunutta kiveä, hän voitti kaikki pahat henget eikä mikään kiusaus häneen pystynyt. Ja suuren väentulvan vuoksi oli laaksoon pian rakennettava tilavia majataloja yöpaikoiksi vaeltajille ja vaatteiden ja jalkineiden varastohuoneita vaelluksissa ryysistyneille ja ravintoloita nälkäisille ja juomaloita janoisille. Ja karavaanijoukot, tullen rantakaupungeista, poikkesivat keitaalle, tuoden kirjailtuja messukaapuja, kalliita suitsutuskuppeja, Persianmattoja maahankumartajille ja kultalevyjä luostarin kupukatoille. Ja kauppiaat asettivat telttansa torille ja levittivät kirjavat vaatekatoksensa kujien äärelle rakennusten suojaan, ohikulkijoille myöden ryynejä ja jauhoja, viinejä ja mausteita, helmiä ja päärlynauhoja, kankaita ja kudoksia, silkkiä ja samettia ja monenmoista sekatavaraa. Ja niinpä oli pyhän paikan ympärille syntymässä uusi kaupunki, jonka omat kamelit jo välittivät kauppaa kaukaisten maiden kanssa.
Ja Fryyne ajatteli: en muuta ikinä enää takaisin entiseen kaupunkiini, siellä kaikki minut hylkäisivät, kun vanhenen, mutta täällä mitä enemmän vanhenen, sitä enemmän kunniani kasvaa. — Ja hän tunsi suurta kiitollisuutta erakko vainajata kohtaan, joka oli hänelle uhrikuolemallaan näin loistavan tulevaisuuden valmistanut. Sillä Fryyne kukoisti kaupungin pyhänä kuningattarena ja hänen valtansa oli niin suuri, ettei yksikään vaeltajista, olipa vaikka ylipappi tai katuvainen sadanpäämies, päässyt pyhän haudan ääreen ensin häntä kumartamatta ja häneltä portinavainta rukoilematta.
Niinpä hän kerran istui mukavasti luostarinsa parvekkeella varjostimen alla, kahden nunnan viuhuttaissa hänelle palmunoksia, kun hän ihmeeksensä näki kyttyräselkäisen kääpiön, joka vaeltajien tietä tullen ei poikennutkaan luostariin, vaan meni suoraa päätä kultaiselle aitaukselle ja rupesi sen porttia auki kolistelemaan.
Fryyne naurahti ja lähetti toisen munnista opettamaan muukalaiselle maan tapoja ja käskemään puheillensa, mutta itse meni huoneeseen, jossa pyhät savut suitsusivat, ottaaksensa vaeltajan vastaan.
Ja muukalainen astui huoneeseen ja Fryyneä kumartamatta sanoi:
— Eikö pyhän erakon sydän hänen eläessänsä ollut avoin vaeltajalle, miksi on nyt hänen hautansa avaimella lukittu?
Fryyne vastasi:
— Etteivät kaikki maantienkoirat kävisi sitä nuuskimassa ja sitä saastuttaisi. Avain on minulla, ja minä annan sen kenelle tahdon, tai olen antamatta, ketä en katso sitä ansainneeksi. Sano siis ensin kuka olet ja millä asioilla kuljet.
Ja vähän aikaa mietittyänsä vieras puhkesi puhumaan:
— Tiedä siis, että maallisesta herruudestani ei ole mitään puuttunut, mutta ajatusten herruutta olen puolet ikääni turhaan tavoitellut eikä yksikään tietäjä ole osannut sitä viisaudenkiveä minulle antaa. Mutta kaikki kertomukset koottuani, jotka tästä erakosta maailmalla kerrotaan, olen katsonut hänet pyhäksi, ja siitä saakka olen yötä päivää, nälkäisenä ja janoisena, ryysyissäni vaeltanut tänne tullakseni ja pyhästä patsaasta kivipalasen lohkaistakseni. Mutta mikä pyhä sinä olet, korskea nainen, että asetut tuomariksi pyhän miehen ja hänen etsijänsä väliin, jaellen kiviä lemmikeillesi ja kieltäen niiltä, joita vihaat? Eikö hän sinua katsonut mitättömäksi silmissänsä? Tiedän hänen tulleen pyhäksi, koska oli sinun kauneuttasi halveksinut.
Silloin tuli Fryyneen kova halu kertoa tälle miehelle suuri salaisuus, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saanut olla vihiä. Oli hän sitä osannut salata keitaan miehiltä, oli osannut vaieta mahtavien vaeltajien edessä. Mikä ihme saattoikaan hänet nyt tuon kääpiön edessä aivan vapisemaan ilmaisemisen halusta? Ja mikä sai hänen suustaan pulpahtamaan varomattoman vihjauksen: — Paljon sinä tiedät, mutta yhtä et sinä sittenkään tiedä.
Mies ei kysynyt, vaan sanoi närkästyen:
— En ole tullut sinun salaisuuksiasi kuuntelemaan, vaan ripusta koreasti avain portinpieleen, ja mene itse ja peitä pääsi häpeän ja katumuksen tuhkaan, silloin ehkä minäkin sinua kumarran.
Mutta näiden nöyryyttävien sanojen jälkeen alkoi salaisuuden ilmaisemisen halu mennä Fryynellä yli hänen voimiensa. Hän lepäili karkoittaakseen ajatuksensa, hän polki jalkaa maahan, hän väänteli ja käänteli itseänsä, mutta näitä hänen tehdessänsä sanat omin päin tulivat mieleen, itsestään kypsyivät lauseiksi ja pyrkivät suuhun. Hän puri palmikkonsa päätä, ettei suu puhuisi. Sanat menivät kielelle. Hän joi kiehuvaa vettä, ettei kieli kertoisi. Sanat tulivat huulille ja olivat jo puhkeamaisillaan puheeksi, kun hän juuri lankeemuksensa edellä hädissään keksi keinon vaaran torjumiseksi.
Hän lankesi polvilleen muukalaisen eteen, sanoen:
— Ah, minä näen, että sinä olet pyhä mies, ja katso, erakon kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut mitään rippi-isää, jolle olisin syntini tunnustanut. Mutta sinä näytkin olevan mies, joka et ole salaisuuttani ilmaiseva, et edes henkesi menettämisen pelosta, ja sinulle, rippi-isälleni, minä voisin sen uskoa.
Nähtyänsä Fryynen nöyrtyneeksi, mies lauhtui ja istuen katuvaisen eteen sanoi isällisesti:
— Puhu, lapseni!
— Sinä yönä, — sanoi Fryyne kuiskaten, — jona erakko nousi vuorelle, että vuori pyhittyisi, ja tuli majaani, että majani pyhittyisi, ja lepäsi vuoteellani, että vuoteeni pyhittyisi, olin minä hänen käskystänsä jakanut huoneeni kahteen osaan verhoilla. Ja hänen maatessansa minä työnsin luukun ikkunan eteen, ettei kuu paistaisi hänen silmiinsä. Ja tuli pilkkosen pimeä. Ja kun yö oli kuuma, riisuin minä pimeässä hiljaa kaikki vaatteet yltäni ja hiivin verhon taakse nurkkaan, maatakseni alastonna oljilla. Enkä hiiskunut sanaakaan, en halkaistuakaan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt minua mitään äännähtämästä. Ja kun kuulin hänen valvovan, olin nukkuvinani, etten hänen untansa häiritsisi. Mutta erakko huokaili huokailemistaan, ja vihdoin sanoi: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuoteemme, sillä tämä päänalus tuoksuu hyasinteille ja peitteesi balsamiöljyille ja minua kovasti vaivataan." Minä en vastannut mitään ja olin vain nukkuvinani. Erakko yhä huokaili ja voihki, kunnes keskiyön aikaan kuulin hänen sanovan: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuode ja salli minun nukkua oljilla, sillä pahat henget kovin kiusaavat minua, soitellen korviini huiluilla ja kitaroilla." Minä en nytkään äännähtänyt ja olin jälleen nukkuvinani. Mutta kukon jo kiekahtaissa ja kilieni määkiessä erakko, unohtaen oman kieltonsa, huusi valittaen kovalla äänellä: "Oi Fryyne, Fryyne, miksi et vastaa mitään rukouksiini!" Ja puhumisen luvan näin saatuani minä sanoin: "Ah, hurskas isäni, helpompi on pyhän ajaa luotansa paholaiset kuin minun nousta vuoteeltani, sillä kuuma yö on hervoittanut kaikki jäseneni enkä jaksa nousta nostamatta." — Silloin — oi hän oli uljaampi ja voimakkaampi kaikkia miehiä, joita olen ikinäni nähnyt — hän nosti minut käsivarsillensa, kuule minua: hän nosti minut käsivarsillensa!
— Ja mikä siis oli syntisi? — kysyi rippi-isä.
— Syntinikö — sanoi Fryyne kumartaen päänsä muukalaisen polvia vastaan: — Hänen taakkaansa keventääkseni minä kiedoin käteni hänen kaulaansa, mutta kun hän laski minut vuoteeseeni, en minä hellittänyt kättäni, ja hän suuteli minua, ja me vaivuimme yhteen. Sitten nukuin sikeään uneen ja kun aamulla myöhään heräsin, olivat patsaan tikapuut jo palaneet ja kansa huusi minua pylväspyhimystä katsomaan. Ja minun silmissäni hän oli nyt kaikkia pyhimyksiäkin uljaampi. Oi minun urhoni, oi minun aurinkoni!
Ja polviltansa nousten Fryyne sanoi:
— No, ymmärrätkö nyt, mikä osa minulla, naisella, on tuon suuren miehen historiassa? Ja tässä on sinulle portinavain, mene nyt ja hae sinäkin itsellesi murene hänen pyhyydestänsä.
Mutta avainta laskiessaan muukalaisen käteen Fryyne ihmetteli hänen muuttunutta muotoansa ja sanoi:
— Miksi ovat poskesi ja huulesi kalvenneet ja miksi kasvosi venähtäneet pitkiksi? Etkö siis vieläkään ymmärrä, että ilman minua ei olisi tätä patsasta eikä pyhimystä, ei olisi tätä luostaria eikä koko tätä kaupunkia kultineen ja rikkauksineen?
Mutta muukalainen heitti halveksien avaimen Fryynen jalkoihin ja sanoi murtuneena:
— Näen, ettei ole pyhää miestä maan päällä, ja kaikki teidän kivenne ovat pelkkää soraa.
Näin sanoen muukalainen meni menojansa samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta ennen kaupungista lähtöänsä hän poikkesi ravintolaan, jossa oli vaeltajia. Ja siellä hän suruihinsa joi paljon kuohuvia viinejä ja päihinsä tultuaan, vuoroin itkien vuoroin rallatellen, kertoi kaiken minkä Fryyne oli hänelle tunnustanut.
Ja pian alkoivat puheet käydä suusta suuhun, ensin kuiskutuksin, sitten julkisesti, ja kohta oli kaupunki kuin kuollut. Iltaisin nähtiin paluulle lähtevän pitkiä vaeltajajoukkoja, jotka puheet kuultuansa eivät olleet avainta pyytäneetkään, ja jotka olivat patsaalla käyneet, viskelivät kivet taskuistansa. Kauppiaat kokosivat telttansa ja läksivät muille markkinoille. Karavaanit kääntyivät puolitiessä muille keitaille. Kaikki kadut tyhjenivät. Siellä täällä kujain päissä akat vielä neuvottelivat. Sitten läksivät keitaan omatkin miehet, ja viimeiset lähtiessään heittelivät kivillä luostarin ikkunat säpäleiksi. Mutta kaupungin peräti tyhjettyä rosvot tulivat ja ryöstivät luostarin kalleudet, veivät kultaisen aidan ja kaasivat patsaan, senkin alta vielä aarteita hakeakseen, ja he löysivät vain luita.
Ja Fryyne kulki köyhänä ja kärsimystensä vanhentamana kaupungista kaupunkiin, ei kuitenkaan kerjäten, sillä hän ainoa oli ottanut mukaansa kiven rakkaan erakkonsa haudalta, ja tämä kivi neuvoi hänelle ihmeellisen ennustustaidon, jonka avulla hän osasi ihmiskohtaloita arvata. Ja niin hän sai niukan toimeentulonsa ihmisiltä, jotka häneltä tulevaisuuttansa tiedustelivat.
Mutta vielä ikäkulunakin taivaltaessaan, selkä köyryssä, kaksin kepin edestänsä maata tunnustellen, hän yhä katumistaan katui, että oli sille kääpiölle ilmaissut pyhyyden salaisuuden ja siten kauniin kaupunkinsa hävittänyt.