Taas sama ihana kevät! Taas sen vinhat tuulet ovat alkaneet. Havupuut ovat oksiltaan pudottaneet lumipainot ja suhisevat latvojaan iloisesti heitellen. Järven valkoisilla jääkentillä juoksevat hattarain siniset varjot. Auringon säteet lämmittävät seiniä, räystäät tihkuvat vettä, jääpuikot putoelevat, peltojen talviset multakasat paljastuvat, kiurut visertelevät suvenpuoleisten pälvien päällä. Tuuli tyyntyy ja purojen ja lätäkköjen pinnat menevät riitteeseen. Pohjoispuolisten kallioseinäin lumimättäillä vivahtelevat kylmenevän iltataivaan punavärit, rannat täyttää teerien soidin, ilmat kaikki lauhkea metsänhaju ja keväistä vettä ahnehtien paljaspuiset niemet kuvastuvat taivaanrantoineen jäärailoihin ja rantasuliin. Taivas seestyy, ohentuu, vihertyy ja sen kalpeuteen syttyy vaaleanvihreä tähti tuikkimaan pakastuvassa avaruudessa. Mutta niin suuri on kuoleman kammo elämään heränneessä luonnossa, että yökin liittoutuu sen kanssa ja värähtelee valon kajastusta pimeimmänkin hetkensä ylitse, kunnes uuden aamun airut säteensä taivaanlaelle heittelee ja kiurut jälleen viserryksiinsä viriävät.
Me tunnemme kevään aina samaksi mutta kevät ei tunne meitä.
Vanhukselle se sanoo: Kuinka? Näinhän sinut viimeksi reippaana ja vielä nuorteana eikä sinun ollut mikään vaiva ojentua suoraksi ja itsellesi ja muille vakuuttaa, että käyräisyytesi on vain satunnaista luuvaloa. Nyt olet harmaantunut ja ojentuminen tuntuu sinusta vaivalta. — Vanhus vastaa ihmiskärsimyksistä tietämättömälle, hymyilevälle, aina samalle keväälle: Talvi on ollut välillä.
Ja miehelle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi omin käsin kauraa kylvävän, kevyesti ojaa luovan ja ilomiellä peltoasi äestävän. Nyt käyt kainalosauvoin, kunniaristi rinnallasi, toinen jalka poikki polven alta. Vieras kyntää peltoasi ja alakuloisena kuuntelet sinä kiurujeni taivaista viserrystä. — Mies vastaa huoaten: Talvi on ollut välillä.
Ja neitoselle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi punaposkin juoksentelevan vuokkoja poimimassa, näin naurusuussa keltakukkaseppelettä sitovan. Nyt olen tullut tuhat kertaa raikkaammin tuulin ja hehkuvammin sätein ja sinun poskesi on kalpea, huulesi veretön. Hajamielisenä katsot olemattomuuteen, kauas, kauas, kukkiani näkemättä, tuuliani tuntematta. — Ja neitokin tahtoisi vastata iki-ihanalle, aina samalle keväälle, mutta sana katkeaa ja hän hyrskähtää itkuun ja itkee kesken päivän paistetta, kiurujenkin visertäessä, purojen soidessa ja tuhansien aurinkojen hyppiessä kevätkosken iloisissa pyörteissä... Talvi on ollut välillä.