Pikku lintu alkoi laittaa pesäänsä ikkunamme edessä olevan koivun kylkeen ja ihan alhaalle. Riemukkaasti, täynnä ihastuttavan tulevaisuuden toiveita se lenteli valitulle paikalleen nokassa mitä ihmeellisimpiä rakennustarpeita. Mutta tietäen kissamme tavat me katsoimme linnulle paraaksi poistaa sen tekeillä oleva rakennus, jotta se pesisi uudestaan jonnekin turvallisempaan paikkaan.
Irroitettu pesän tekele oli liikuttava nähdä ja käsissä pidellä. Millä vaivalla, millä taidolla, millä sanomattomalla kärsivällisyydellä siinä olikaan jos jonkinlaisia hienoja pikku korsia koottu ja nivottu omituisiin, harmaisiin kivisammaleihin, jotka sekä rakenteeltaan että väriltään pettävästi muistuttivat koivunrungon harmaasammaleista alaosaa ja tasaisena verkkona ympäröivät laitteen ulkopuolta! Sisäpuolella taas oli hienoja untuvaisia, oli valkean koiramme karvasia ja muuta kaikkein hienointa ja pehmeintä mitä suinkin oli avarasta maailmasta löydetty ja nokassa tulemaan saatu.
Voipa kuvitella linturaukan epätoivoa, kun se näki ihmisen menettelyn! "Olin juuri saamassa kotini valmiiksi, ja tuo tulee ja rikkoo kaiken" — se ajatteli, ja olisi voinut ajatella vielä näin:
"Tokkopa tuo ihminen onkaan mikään eläimiä korkeampi olento! Onko tämän perästä yleensä enää mitään oikeutta olemassa?! Ja mikä järjellinen tarkoitus voi olla elämällä, kun se noin hävittää juuri sen minkä itse on linnun tehtäväksi pannut!"
Samoin ajattelee ihminen, kun kohtalon kova koura häntä lyö, ja harva jokaisessa tapauksessa jaksaa uskoa, että mitä kohtalo tehneekin se on vain hellää pesän nostelua pahan katin tieltä.