Västäräkki rupesi lentämään lahden yli ja kummallisesti laskeutui ennen vastaista rantaa. Tulin ajatelleeksi, että se hengästyi ja tuskin jaksoi päästä perille. Nekin hengästyvät ja väsyvät ja niiden pienet rinnat läpättävät. Liikuttava oli erittäinkin ajatus: "aikoi, eikä onnistunut!" Mutta ei yksikään västäräkeistä olisi huomannut, että joku heistä lakkasi olemasta. Ja minäkin tulin vain ihan sattumalta tunteneeksi tätä sääliä. Tottapa se rakastaisi ihmistä, jos tämä olisi sitä vastassa ja se näkisi, että ihminen sydän kurkussa odottaa sitä ja sitten ottaisi sen lämpimään käteensä, järjestäisi sen höyhenet, lohduttaisi, lepuuttaisi ja laskisi lentoon. Mutta nyt se ei usko, että on semmoista olentoa olemassa, joka ajattelee sitä säälien, sillä se ei näe häntä silmillänsä eikä kuule sen lohdutusta korvillansa. Ihmisellä, joka myöskin väsyy ja rasittuu eikä pääse tarkoitustensa perille, on semmoinen usko, että on olemassa jokin, joka näkee hänen surunsa ja nyökyttää hänelle päätänsä ja kutsuu lepäämään ja opettaa hellästi mistä syystä yritys ei onnistunut. Ja hän tuntee aina virvoitusta siitä uskostansa. Hän ymmärtää, ettei tämä olento voi olla hänelle silmin näkyvä eikä korvin kuultava, koska sen täytyy ennättää samaan aikaan kaikkialle. Kuitenkin on tämä olento istuttanut ihmisiin rakkauden toisiinsa, että he voisivat häntä silminkin nähdä ja korvin kuulla, ja nähdä ja kuulla niin paljon kuin itse tahtovat.
Huligaani: ynnä muita kertoelmia · Arvid Järnefelt