Kärpänen lyö päättömästi itsensä lampun tulikuumaa lasia vasten. Se pyrkii valoon, ei usko muuta, ei tahdo muuta. Vaikka polttaa, vaikka siivet ovat pahasti kärventyneet ja se on jo usean kerran pudonnut seljälleen työpöydän viheriälle veralle surisemaan tai voimattomana jalkojansa liikuttelemaan, niin aina se hetken levättyään taas tointuu, ja toivoton, hurja lento alkaa uudelleen. Lamppuja puhdistaessa poimii niitä usein viisi-kuusi hauraiksi kokkareiksi kärventynyttä lasin ja sydänkourun välistä. Tiedän, että niin on käyvä tämänkin, ja lystikseni nostan sen hyppysissäni varovasti ylös ja pudotan pimeään pöydän ja seinän väliin. Pysyköön siellä, jos elää mielii. Mutta eipä aikaakaan, jo matelee kärpänen jälleen esille lähteäkseen toivottomissa ympyröissä vinhasti kiertämään turmiontuottavaa liekkiä, ja taas jo sätkättää kuumassa pätsissä lasin ja kuvun välissä, jalkainsa, siipiensä kustannuksella ja koko elämänsä uhalla.
Tapanko sen raukan? Sillä eihän sen elämästä tuollaisena siipirikkona kuitenkaan enää mitään tule. Ihminen on tuon kärpäsen jumala, jonka vallassa on sen henki. Korkeassa asemassani minä istun ja punnitsen, mikä olisi tuolle raukalle parempi, jättääkö elämään vai siirtää ikuisuuteen.
Kaunis jumala! Eikö ihminen ole muka itse koskaan polttanut siipiänsä? Enkö ole pyrkinyt väärää valoa kohden, vieläpä hyvin tietäen sen vääräksi? Enkö ole ollut siinä tilassa, että joku olisi voinut sanoa: tappaisinko sen raukan, sillä eihän sen elämästä kumminkaan enää mitään tule!
Voi sinä kärpänen, jospa vähillä jääneillä voimillasi vielä ymmärtäisit kömpiä takaisin tuonne pimeään, ummistaisit silmäsi ja unohtaisit öisen lampun, jonka minä, jumalasi, kaikissa tapauksissa kohta sammutan. Siellä koettaisit olla ajattelematta sitä, mikä sinua vetää luoksensa, mutta tuottaa sinulle turmiota. Tyyntyisit edes hetkeksi, muutamiksi tunneiksi, niin saisit pian nähdä, kuinka esineet ympärilläsi alkaisivat selvitä ja valaistua, näkisit, kuinka vähitellen koko huone astuisi esiin hämärästä ja vihdoin uuden aamun kirkas valo tulvisi ikkunasta ja paistaisi valkoisille seinille. Ja sinä pääsisit siihen oikeaan, valoisaan vapauteesi, johon olet luotu ja joka on sinun elämäsi.
Ja ihminen itki, itki itkemistänsä, ei kärpästä, vaan omaa itseänsä.